En ole täydellinen enkå sitä koskaan ole väittänytkään. Vaikka kirjoituksissani onkin kirjoitus virheitä niin en halua että joku oikolukee ne vaan julkaisen ne täysin omina teksteinäni. Vaikka minulla on suurella todennäköisyydellä lukihäiriö niin olen kuitenki suorittanut itse ilman avustajia kouluni ammattikorkeakoulua myöden. Ei minua tarvitse aina ohjata ja opastaa haluan välillä itsekin päättää mitä teen ja teen sen omalla tavallani.
Tämä masennus on saanut alkunsa jo lapsena ja olen elänyt sen kanssa suurimman osan elämästäni ja todellakin tiedän nykyään mistä se johtuu. Olen syyt kertonut jo aiemmin. Minua on kiusattu ja myöhemmin pidetty hölmönä eli annettu ymmärtää jotain ja hyväksi käytetty hyvätahtoisuuttani ja jätetty sen jälkeen yksin kärsimään seuraukset. Mutta nyt se on loppu. Minua ja minun läheisiä ei uhkaa ja kiusaa enään kukaa. Kukaan ei käytä minua eikä läheisiäni hyväkseen. Minä olen löytänyt itsestäni sen puolen jonka olen kadottanut aikoja sitten. Osaan tätä nykyä sanoa mitä ajattelen ja tiedän jo osakseen mitä tunnen milloinkin, mutta tunnelukkojani auotaan vielä. En muuta mieltäni ja tunteitani sen mukaan mitä muut tahtovat vaan minulla on oma tahtoni.
Silti mietin jaksanko aina pelätä mitä teksteistäni ollaan mieltä ja millaista palautetta saan henkilöiltä jotka lähettävät sen suoraan minulle eivätkä kehtaa antaa palautetta tänne julkisena. Onko se pelkäämisen arvoista että purkaa pahan olon mielestään vaivaamasta? Vai olisiko viisaampaa padota tunteitaan edelleen ja lopettaa tämä blokin kirjoitus? Nyt oikeasti haluan teiltä mielipiteitä jotka tätä luette oikeasti.
Kirjoitin tämän hyvän kahvin äärellä ja toivon että otat kupin kahvia ja kirjoitat palautetta
