Äitien päivä ei ole kaikille juhla

Taas on hankala aika vuodesta. Äitien päivä joo mun äiti on elossa ja hänen äitinsä on elossa ja olemme puolisoni mummolassa ja puolisoni äitikin voi hyvin ja kaikkia näitä elämäni tärkeitä äitejä yritän ehtiä tapaamaan ja juhlia heidän kanssaan heille tärkeää päivää.

Minulle päivä on raskas, koska en koskaan voi ostaa omalle rakkaalle ruusua ja toivottaa hyvää äitien päivää. En voi koskaan lapseni kanssa keittää hänelle aamukahvi ja puuroa ja tarjoilla niitä kakku palasen kanssa hänelle sänkyyn kera ihanien tarhassa tehtyjen korttien ja lahjojen. En koskaan pysty hänen kanssaan tappelemaan vaipan vaihto vuoroista tai siitä kumpi jää kipeän lapsen kanssa kotiin. Kuten jo ehkä tiesitte ja viimeistään tästä arvasitte niin en voi saada lapsia. Myöskään puolisoni ei ole aiemmin saanut lapsia joten emme saa lapsia.

Nämä äitien- ja isäinpäivät ovat aina vähän hankalia ainakin minulle, koska rakastan lapsia ja olen aina halunnut saada omia lapsia. Meillä on puolisoni kanssa yhteensä 14 kummilasta, jotka ovat meille hyvin tärkeitä, mutta ne eivät ole omia.

Nauttikaa te joille tämä onni on annettu ja teillä on lapsi jonka kanssa arki voi tuntua välillä ylitsepääsemättömän vaikealta ja vaikka välillä tuntuu että lapset on pilanneet elämänne, mutta kuitenkin hetken mietittyänne toteatte että ne ovat parasta mitä elämässänne on tapahtunut. Jokainen lapsi on lahja vanhemmilleen ja lapsia ei vain tehdä vaan niitä saadaan jos se ansaitaan. Lapset ovat elämämme valo olivatpa ne omia tai toisten.

Kaikesta huolimatta hyvää äitienpäivää kaikille äideille =) Te olette juhlanne ansainneet =)

Pitkään junnattiin, mutta nyt on actionia hoidossa

Tilani on junnannut paikoillaan hoidollisesti lähes viime syksystä lähtien. Toki terapiassa olen käynyt ja välillä on tuntunut edistystä tapahtuvan. Muutoin tilaani on vain tarkkailtu ja tehty työkykyäni on testattu, mutta minua ei vielä todettu työkykyiseksi. Olen ollut jo noin 1,5 vuotta sairauslomalla ja kuntoutus tuella.

Sain kevät talvella uuden psykiatrin ja hän on nyt tarkastellut tilaani ja viime viikolla kävin terapeuttini kanssa yhteenveto istunnossa, jossa oli myös toimintaterapeuttini. Istunnossa minua kuultiin ja haluni työhön palaamiseen huomioitiin. Uneni ongelmallisuus on edelleen suurin este työhön paluuseen, mutta minulle esitettiin mahdollisuutta päivä osasto jaksoon. Aluksi osasto jakso Leppävaarassa kuulosti ylitsepääsemättömältä, mutta hetken asiaa sulatin ja se alkoi kuulostaa enemmänkin mahdollisuudelta kuin mahdottomuudelta. Vieläkin pelottaa hieman että minun pitää olla Vantaalta Espoossa jo klo 9 aamulla. Miten yleisillä matkustus sujuu siinä unilääke koomassa mikä minulla on aamuisin. Mutta siellä kaikki tietävät tilani ja he eivät odota enempää kuin mihin pystyn. Uusia asioita jotka ahdistavat omalla tavallaan, mutta olen käsitellyt asiaa ja tullut todella siihen tulokseen että tämä on minulle mahdollisuus. Odotan kovasti että tulisi kesäkuu ja pääsisin tutustumaan ja sopimaan milloin osasto jaksoni alkaa.

Niin ja lukijani anteeksi etten ole nyt hetkeen kirjoittanut tänne. Olen ollut siitepölystä niin tukossa ja etten ole jaksanut mitään muutakaan. Minulle määrättiin astma lääkitys ja syksylle tai talvelle astma kokeet. Muutenkin kuntoni on heikentynyt ja olen pohtinut että jotain tässä on elämällensä tehtävä, jotta tätä elämää olisi vielä pitkäksi aikaa.

Kun saan asioita hieman pähkäiltyä rauhassa niin olen valmis ja yritän tehdä ison muutoksen elämääni. Alan muuttaa elämäntapaani ja jos se vain onnistuu niin saan selätettyä piilevät sairaudet kuten diabeteksen ja muut ylipainosta johtuvat sairaudet. Olen ollut yhteydessä ihmiseen joka tämän muutoksen on elämässään tehnyt ja toivon pystyväni samaan kun hän. Mutta jos onnistun niin tästä tulette kuulemaan vielä paljon. Odotan itseltäni paljon ja toivon että pystyn hallitsemaan itseni ja toteuttamaan tämän elämäntapa remontin.

Olen ollut taas viikon puolisoni kanssa lomailemassa oltiin huhtikuun puolessavälissä kierto risteilyllä. Ensin risteilimme Helsingistä Tukholmaan ja tapasimme siellä tätini elämäni ensimmäistä kertaa. Oli hienoa tutustua häneen ja onneksi puolisoni täti toimi meille tulkkina ja lounaalla. Lounaan jälkeen ennen laivan lähtöä kävimme puolisoni tädin syntymäpäivä kahveilla. Illemmalla lähdimme laivalla Tukholmasta Riikaan laivalla ruoka oli hyvää, mutta saunaosasto oli suuri pettymys siihen nähden mitä siitä luvattiin. Kelit olivat oikein hyvät, vaikka vielä hieman viileät tuulet toivat vilunväristyksiä. Riikassa olimme yön hotellissa ja sitten ajoimme tallinaan, jossa myöskin yövyttiin hotellissa. Mahtavan viikon päätteeksi kävimme ruokakaupoilla Tallinnan prismassa ennen kotimatkaa. Viikko oli oikein rentouttava ja nautimme auringosta, maisemista ja toisistamme.

Nyt olemme olleet tämän viikon Pohjois-Savossa puolisoni Mummolla ja autelleet häntä päivittäisissä toiminnoissa. Olen myöskin leiponut ja on juotu Mummon synttäri kahveja ja sunnuntaina lähdemme ajelemaan kotiin onnittelemaan äitejämme.

Ensi viikolla lähden mökille rentoutumaan ihan yksin  ja selvittelemään kaikkia ajatuksia mitä uudet hoidot ja muut asiat ovat tuoneet. Katsotaan nyt koska taas kirjoittelen, mutta olen tässä havainnut että tietty lukija joukko jaksaa aina odottaa sitä milloin jaksan taas vääntäytyä koneelle kertomaan ajatuksiani. Nytkään en saanut ajatuksiani kasaan niinkuin olit tekstiä olin suunnitellut, mutta kaiken sain kuitenkin kirjoitettua mitä suunnittelin vaikkakin eri muodossa.

Onko minun tunteilla mitään väliä.

Anteeksi hyvät lukijat kun en ole hetkeen kirjoittanut. Minusta vain on tuntunut siltä ettei minua ja tunteitani kunnioiteta yhtään. Tänne kirjoittamiani tuntemuksiani pitäisi muokata ja jopa uhkaillaan jos en ole valmis muokkaamaan tekstejäni. En muokkaa ne on minun tuntemuksiani ja kokemuksiani ja asian osaisten kanssa olen asiani selvittänyt ja luulin että kun saan tänne purettua ajatukseni niin voin asian pyyhkiä mielestäni. Mutta ei. Nyt pelkään ja mietin että olenko oikeasti tehnyt väärin kun kirjoitan asioita tänne. Tuntuu ihan kuin minun tunteillani ei ole mitään merkitystä vaan pitäisi tehdä kuten muut käskee jopa omien tunteiden kanssa.

En ole täydellinen enkå sitä koskaan ole väittänytkään. Vaikka kirjoituksissani onkin kirjoitus virheitä niin en halua että joku oikolukee ne vaan julkaisen ne täysin omina teksteinäni. Vaikka minulla on suurella todennäköisyydellä lukihäiriö niin olen kuitenki suorittanut itse ilman avustajia kouluni ammattikorkeakoulua myöden. Ei minua tarvitse aina ohjata ja opastaa haluan välillä itsekin päättää mitä teen ja teen sen omalla tavallani.

Tämä masennus on saanut alkunsa jo lapsena ja olen elänyt sen kanssa suurimman osan elämästäni ja todellakin tiedän nykyään mistä se johtuu. Olen syyt kertonut jo aiemmin. Minua on kiusattu ja myöhemmin pidetty hölmönä eli annettu ymmärtää jotain ja hyväksi käytetty hyvätahtoisuuttani ja jätetty sen jälkeen yksin kärsimään seuraukset. Mutta nyt se on loppu. Minua ja minun läheisiä ei uhkaa ja kiusaa enään kukaa. Kukaan ei käytä minua eikä läheisiäni hyväkseen. Minä olen löytänyt itsestäni sen puolen jonka olen kadottanut aikoja sitten. Osaan tätä nykyä sanoa mitä ajattelen ja tiedän jo osakseen mitä tunnen milloinkin, mutta tunnelukkojani auotaan vielä. En muuta mieltäni ja tunteitani sen mukaan mitä muut tahtovat vaan minulla on oma tahtoni.

Silti mietin jaksanko aina pelätä mitä teksteistäni ollaan mieltä ja millaista palautetta saan henkilöiltä jotka lähettävät sen suoraan minulle eivätkä kehtaa antaa palautetta tänne julkisena. Onko se pelkäämisen arvoista että purkaa pahan olon mielestään vaivaamasta? Vai olisiko viisaampaa padota tunteitaan edelleen ja lopettaa tämä blokin kirjoitus? Nyt oikeasti haluan teiltä mielipiteitä jotka tätä luette oikeasti.

Kirjoitin tämän hyvän kahvin äärellä ja toivon että otat kupin kahvia ja kirjoitat palautetta

Miksi ei tule uni

Taas olen tämän saman kysymyksen äärellä. Mikä on uni ei vain tule? Syön unilääkkeeni säännöllisesti ja nostin jo annostustakin taas korkeammaksi. Mikään ei vain tunnu auttavan viime yönäkin menin jo klo 22 sänkyyn kun väsytti, mutta uni ei vain tule. Kello kyllä kulki. Katsoin kelloa se oli 23, sitten tuli puoliyö ja 1 2. Kolmea en nähnyt, mutta 5, 6, 7..... pienet unet vielä samusta ja taas on saanut koomassa pyöriä kotona.

Odotan isoa uutista ja sen julkistan kun asia on loppuun asti varma ja hoidossa. Asian pitäisi harpata tänään eteenpäin. En tiedä voisiko tämä olla syy unettomuuteen, vaikka asia on pelkästään positiivinen.

En jaksanut enää koomailua kotona. Suihkussakin olisi pitänyt käydä ei vaan mielenkiintoa löytynyt ja pakottaessa huomasin että kuumavesikatko pelasti mut suihkulta. Pyyhin vähän pahimpia hikiä pois ja puin päälle. Mietin että mitäs tänään? No kauppaan on kai pakko mennä, vaikka ei kiinnostais ei pätkääkään. No samalla vois käydä postissa vaik sekää ei oikee nappais, mut sinnekki kai pakko mennä ku iteppähän oon tilannu paketin.

Lähtiessä kun nappasin tyhjät pullot mukaan nii päätin että jos lompakossa on unkarin reissun jälkeen kolikoina yli kymppi niin meen ihan ekaks johki kerää voimia ja ajatuksia lounaan merkeissä, mut paikan pitää olla joku uus missä en oo ennen käyny ku nyt ei nappaa mikään muukaa. Tulin ihsn meidän lähelle ristorante Locandaan. Oli niin hyvä ja edullinen lounas että kympin ku annoin kolikoina niin sain vähän takas.

Tässä nyt jälkiruoka kahvia juon ja kirjoitan teille. Ja ei nappaa vieläkää mikään. Olen kuin unessa. Tuntuu kuin kannattelisin hevosta ratsastajineen hartioillani.

Terveisiä Unkarista

Olen ollut torstaista lähtien Unkarissa lomalla. Loma oli kummipoikani järjestämä ratsastusleiri El Bronco ranchilla noin 100 km päässä maan pääkaupungista Budabestista. Lupailin kirjoittaa täältä kuulumisia ja nyt olen kentällä odottelemassa että lähtöselvitys aukeaisi niin on hyvää aikaa kirjoittaa täällä lentokentän kahviossa.

Olen ottanut lomaa sairastamisesta jos on oikein ilmaistu. Olen nautiskellut hyvässä seurassa viiniä alueen baarissa joka ilta myöhään. On saunottu ja lilluttu porealtaassa nauttien paikallisia viinejä. Unkarilaiset osaavat tehdä todella hienoja viinejä ja hinnaltaan ne ovat täällä miltei ilmaisia. lasillinen viiniä maksoi ranchilla 2€ ja lasiin kaadettiin 1dl viiniä.  Ranchin alue oli todella kaunis ja hyvin hoidettu. Kävin välillä kävelemässä ja katselemassa hevosia. Varsoja oli mukava välillä käydä rapsuttelemassa. Henkilökunta oli todella mukavaa.

Eilen kävi porukassa haaveri ja ystäväni tippui hevosen selästä. Minä olin päiväunilla kun hän tuli pyytämään apua ja olin aivan unen pöllyssä ja en ymmärtänyt mitään. No hän soitteli ystävilleen ja vakuutus yhtiöön sai neuvoksi mennä käymään paikallisessa sairaalassa tutkimuksissa. Eurooppalaisella sairasvakuutus kortilla hoitoa hän sai nopeasti ja hänet tutkittiin perusteellisesti eli se kannattaa olla matkalla mukana. Kaikki oli kuitenkin hyvin ja aivotärähdyksellä ystäväni selvisi. Onneksi oli kypärä päässä.

Pääsimme kummipoikani ja hänen valmentajansa kanssa käymään samalla Keskemetin kaupungissa ostoksilla. Löysinkin puolisolleni hienon käsilaukun tuliaisiksi ja muutaman pullon paikallista viiniä kotiin vietäväksi Unkari on kyllä todella edullinen maa matkustella. Huomasin että paikallisväestön englanninkielen taito on yleisesti huonompaa kuin omani ja minä puhun välttävää englantia.

Kuten aiemmin sanoin olin niin sanotusti sairaudestani lomalla. Aamulla heräsin aamupalalle ja otin aamu lääkkeet. Aamupalan jälkeen menin takaisin nukkumaan, koska olin ottanut yöllä melatoniinia nukahtamiseen myöhään niin sain unta vasta aamuyöstä. Nukuin aamupäivällä sen ajan kun muut olivat ratsastamassa ja illat vietimme porukalla. Oli rankkaa sinänsä kun unet olivat aika vähäiset koko pidennetyn viikonlopun ajan Unkarissa. Nukkumisista huolimatta on ollut kyllä mahtava ja rentouttava reissu ja saanut tutustua moniin uusiin hienoihin ihmisiin.

Tekstiin linkitetty kuva on erään ryhmäläisen ottama rancilta torstai iltana.

Alkuviikko mennyt hujauksessa

Alkuviikko on mennyt yhdessä hujauksessa. Aluksi tuntui sunnuntaina, että viikosta voi tulla todella tuskainen, kun puolisoni lähti ystävänsä kanssa etelään viikoksi. Sunnuntai aamuna pelotti ja tuntui että maailma kaatuu. Kun päivä lähti käyntiin ja selvisi että matkaajat ovat turvallisesti perillä ja kun olin terapeutin kanssa laitellut muutaman viestin niin pelko ja ahdistus alkoivat pikkuhiljaa hellittää.

Lähdin liikkeelle että pääsi pois kotoakin hieman sekin vain helpotti oloa. Kävin isovanhemmillani kahvittelemassa ja moikkaamassa äitiä kun oli tullut talvilomalle viikoksi. Iltaa kohden olo alkoi normalisoitumaan.

Maanantaina olikin terapia ja siellä puhuimme asioista jotka ahdistivat ja sain taas helpotettua oloani. Kyllä se vain näin on että kun saa purkaa asioita oikean henkilön kanssa puhumalla niin hirviöt pienenee. Maanantai iltakin meni isovanhempien luona auttelemassa.

Tiistaina kävin ystävän luona aamusta kahvilla ja hänen kanssaan saatiin hirviöt kaikotettua lopullisesti. Puolisoni on saanut viettää lomaansa rauhassa ja se hänelle on tullut kyllä tarpeeseen kun on katsellut tätä minun sairastamistani kohta jo puolitoista vuotta. Eikä se ahdistus edes ollut eroahdistusta vaan jotain ihan muuta. PÄivällä kävin toimintaterapiassa ja sitten meninkin taas isovanhemmilleni vähän auttelemaan heitä ja äitiä tai no pääosin leikin vanhempieni koiran kanssa, mutta tuli siinä muutakin touhuttua. Illalla vielä siivoilin vähän kotona kun kummipoika oli tulossa kylään.

Keskiviikko aamuna havahduin siihen etten ole taas kahteen yöhön nukkunut kuin muutaman hassun tunnin per yö. Olisiko taas aika nostaa unilääkkeen määrää? No se jää nähtäväksi, koska nyt en tee muutoksia tällä viikolla. Terapiassa käynnin jälkeen lähdin hakemaan kummi-poikaa yökylään, koska huomenna lähdetään porukalla kohti Unkaria ja kummi-poika halusi tulla meille yökylään =)

Lupaan kirjoittaa Unkarissa lisää tänne

Menettämisen pelko saa miehen kyyneliin

Kuten edellisessä kirjoituksessa kerroin unistani, joissa oli vahvana teemana itsemurha ajatukset lapsuudestani. En pystynyt samalla kirjoittaa ilmiöstä mikä niiden jälkeen ilmaantui valveella ollessa. Menettämisen pelko on se tunne jota olen tuntenut jo reilu kahden viikon ajan. Pelkään menettäväni kaikki minulle läheiset ihmiset. En tiedä mistä se johtuu? Johtuuko se avioerostani? Johtuuko se nähdyistä itsemurha unista? Johtuuko se siitä että kun aikoinaan otin hyvälle ystävälle nettiliittymän ja hän jätti sen maksamatta sillä seurauksella että minä menetin ammatin harjoittamiseen tarvitsemani luvan ja näin yritykseni kaatui ja minulle jäi kymmenien tuhansien velat? Pohdimme tätä jo hieman terapiassa, mutta emme löytäneet syytä.

Tunne on hyvin voimakas ja läsnä koko ajan. Olen ahdistunut ja suutun herkästi. Minulla oli juuri kylässä pari päivää eräs minulle hyvin tärkeä henkilö, jonka kanssa pidimme hauskaa tuon ajan ja hän piti minua niin liikkeellä etten ehtinyt ajatella että tunnen menettämisen pelkoa. Päivät menivät hyvin ja meillä oli hauskaa, mutta öisin se helvetti taas alkoi. Johtuneeko siitä etten päivisin tuntenut tätä tuskaa, mitä nytkin tunnen niin yöllä se tunkeutui uniin. Kun olin nukahtanut ja hetken oltuani unessa uni alkaa ja unessa avaan silmäni olen jossain pimeässä laatikossa, mutta kannen välistä tulee laatikkoon sen verran valoa että näen laatikon olevan sisältä vuorattu valkoisella silkki kankaalla. Laatikossa on todella mukava maata se ei ole pieni eikä iso, vaan sopiva. Se on pehmeä ja asento on hyvä. Kun tajuan että makaan ruumisarkussa ja kuulen jotain puhetta ulkopuolelta voin tunnistaa isäni, äitini, veljien, isovanhempieni, puolisoni sekä läheisten ystävieni äänet. Kuulen kuinka he vakuuttelevat että tämä on ainoa oikea ratkaisu ja näin on parempi kaikille. He naureskelevat kun puhuvat minusta ja sitten kuuluu ihan outo ääni joka kysyy oletteko nyt varmasti tosissanne ja valmiita. Kaikki toteavat yhteen ääneen että kyllä, voit viedä arkun. Myös yhteen ääneen kaikki huutavat että nuku hyvin kerrankin. En sano mitää, en tiedä miksi, mutta olen ihan hiljaa. Tunnen kuinka arkkua kuljetetaan ja kuinka se kolahtelee. Hetken kuluttua kuulen kuin jokin metallinen ovi suljetaan. Alkaa kuulua kohinaa ja palavasta puusta kuuluvaa rätinää ja pauketta. Silloin tajuan että minut poltto haudataan elävältä. Alan huutaa, mutta eihän sitä kukaan kuule. Tunnen kuinka tuli nuolee jalkojani ja selkääni, kunnes herään ja tunnen edelleen kuinka luuni hohkaavat kuumana kuin taottava rauta. Nousen istumaan ja kävelen parvekkeelle -16 asteeseen jäähdyttelemään, jotta voin käydä uudelleen nukkumaan.

Uni ei jatkunut tai toistunut samana yönä, vaan kun sain uudelleen unta niin sain nukuttua sitten aamuun asti, aamupäivä meni miettiessä unta, vaikka minulla oli toimintaterapia aika, mutta sitten lähdimme viettämään vieraani kanssa aikaa ja silloin kaikki omat huolet taas unohtuivat. Oli mukava päivä ja ehdittiin tehdä vaikka mitä. Tuli ilta ja tuli yö, olin ottanut unilääkkeet ja käynyt nukkumaan. Kun saan unta niin hetken kuluttua sama uni kuin edellisyönä alkoi uudelleen ja toistuu kuin videolta katsoisi ja taas herään kroppa kuumuutta hohkaavana, eikun taas parvekkeelle jäähdyttelemään.

Tänään vieraani oli lähdössä kotiin ja menimme hakemaan puolisoani hänen ystävältään missä hän oli ollut viettämässä iltaa vapaapäivien kunniaksi ja heillä oli ollut tyttöjen juttuja. Minua taas ahdisti tänään jopa normaalia enemmän. Olin jostain syystä todella vihainen ja vaikka minulle sanottiin vain jotain vitsillä otin sen tosissani ja suutuin. Menetin malttini melkein kokonaan, mutta koska paikalla oli muitakin niin sain pidettyä pahimman kiukkuni sisälläni, mutta silti pystyin loukkaamaan puolisoni tunteita ja siitä olin taas erittäin surullinen ja menettämisen pelon tunne vain vahvistui. Olin kotona kun vieraani haettiin ja samalla hetkellä kun hän lähti, minä purskahdin itkuun ja pyysin puolisoltani anteeksi ja selitin tuntemukseni ja etten tiennyt miksi olin niin suutuksissani ja kimpaannuin mitättömistä asioista. puhuimme asiasta pitkän tovin ja kerroin mikä minua vaivaa taas ja millaisina tunteina se ilmenee minussa.

Onneksi minulla on puoliso, jonka kanssa asioista voi puhua ja saamme pienet erimielisyydet puhuttua läpi. Vieraani tuntui olleen hyvin viihtynyt kun lähtiessään laski päiviä milloin näemme taas. Onneksi puolison ystävä perhe on hyvin perillä tilanteestani ja ymmärtävät oikkuni. Onneksi minulla on oikeasti hyvä tukiverkko tukemassa minua tämän sairauden voittamisessa. Kaikki jotka näitä minun kirjoituksia lukee, olette osa tukiverkosto eli iso kiitos teille.